Maailman kallein blogi

Northeaster

2011-04-25T20:50:00.009+03:00

This Easter we managed to head back to ski northern Norway after few quiet years. At first it seemed that the week will include a lot of drinking as weather forecast predicted rain and fog but it seems that the weather in Norway doesn't always turn for worse.

Snow depth at Sjufellet was around 300 cm

Our second lap to the treeline took only 35 minutes

Kneedeep trailbraking at Sørfjelltinden

Synchroskinning looks better with 2 more happy campers

Kaisa on our first lap through the trees

Aku on the same run

Lonely tree on way up Rissavarri

Aku carving the first tracks

By far the coolest view I've enjoyed

Mikko presenting Kåfjord and Lyngen alps

Our last day took us up Vassecohkka in Sweden

Lifting the curse

2011-01-20T22:48:00.004+02:00

At Wednesday it was time for me to board an Austrian Arrow bound away from the mountains, same time knowing that tomorrow it would start to snow again. Still I feel fortunate as I was once again able to experience something unforgettable. All you friends, future and present ones, enjoy your time!

One of those moments

Dear 2011

2011-01-15T17:47:00.010+02:00

Some weeks ago I got rather bored with Facebook after adding the first photos of this ski season. It just did not feel the right place to be posting photos. Hopefully this way I am able to share some thoughts with the shots better when I don't have to filter the content for the masses.

This seasons main trip brought me back to Innsbruck, Austria where I spent my first season of skiing ever in 2008-2009. The past three weeks have brought back tons of good memories and given a lot more for the future.

Here come my past three weeks in pictures. Where I am pictured, credits go to Kaisa.

After taking a peek of Schlick 2000

Enjoying the turns earned at Gaiskogel

Exit light, enter night

Kaisa cruising down to Grinzens

Got shot on my way to Grinzens

One more step back. Bitte. No? Pffft!

From a search for anything softer than granite

Powder surprise

With a bit of sunshine sprinkled all over

Wanderland

Spooky afternoon mist

Childminded Finns and their rodel-fetish...

Videoeditointia

2010-02-21T17:39:00.003+02:00

Palasin maan pinnalle viikko takaperin ja tässä viikonlopun pimeinä hetkinä päätin hieman katsoa millaista se videoeditointi oikein on. Kiitoksia vaan kaikille palikka-tutoriaaleja tehneille. Tämä on siis pätkä, jonka materiaalina oli meidän kypäräkameraotokset. Krediitteinä kiitokset Icemanille kamerasta.

Enjoy.

Japan 2010 helmetcam compilation from Kalle Karikoski on Vimeo.

Excellent day to traverse

2010-02-07T09:24:00.009+02:00

Sääennuste lupasi täksi päiväksi pientä lumisadetta koko päiväksi. Siksi hieman yllätyin kun syystä tai toisesta taivas repesi ja aurinko paistoi lähes koko päivän. Sunnuntai toi myös muutakin kummallista mukanaan, ihmisiä. En ole nähnyt keskuksessa vielä tähän päivään mennessä oikeasti edes hissijonoja, mutta tänään kaksi keskimmäistä hissiä olivat aivan totaalisen tukossa. Molemmissa meitä tervehti sadan metrin jonot. Päivä meni siis ihan traversaamiseksi, mutta pari hyvää käännöstäkin mahtui mukaan. Tässä pari niistä.

Ville lanailee, olisipa osunut aavistuksen myöhemmin

Ville sukeltaa..

.. ja nousee pintaan

Ville ja pala taivasta

Kaisa tykittää..

.. ja pöllyttää putikkaa ..

.. ja tekee välillä mutkiakin.

Lars

2010-02-06T11:48:00.006+02:00

My camera just loves this boy from Bozeman! He rules! Check more of him at http://larsisskiing.blogspot.com.

Liikaa lunta?

2010-02-06T09:50:00.009+02:00

Eilen illalla erinomaisen laskupäivän jälkeen hekumoitiin joukolla kun sääennuste lupasi 40cm uutta lunta edellisen päivän 40cm päälle. Hieman siinä joku pessimisti mietti, että onkohan sitä sitten ihan liikaa?

Aamulla puuteristressin aisti heti kun sai silmät auki seitsemän aikaan. Olin nukkunut pisimpään ja keittiössä oli tungosta kuin ruotsinlaivan taxfreessa. Kävin aamupissalla ja sitten alkoi itseäkin epäilyttämään tuleva päivä. Puheenaiheena oli varoittelut huonoista oloista. Happo One olisi ainoa keskus, joka olisi auki ja laskijoita varoitettiin tukehtumisvaarasta kaatuessa. Onkohan mikään hissi edes auki? Mietittiin, että jäädään kotiin nukkumaan ja vältytään liian vaikeilta päätöksiltä.

Noh, pari leipää muurahaispesässä valmiiksi, naamariin ja sitten kamoja keräämään. Pitäähän sen liika lumimäärä nähdä, kumminkin kausikorttikin on taskussa. Vuorelle päästessä nähtiin, että lunta on tullut reilusti. Kaikki vanhat jäljet ovat kadonneet ja tuuli on suhteellisen kova. Hissi ylemmäksi ja tuuli ei ulvonut säälittävästi vaan jyrisi kuin koski. Tuolihissit kävivät lähellä hissitolppia heiluessaan.

Onkohan nyt päässyt käymään niin, että lunta on vain liikaa?

Palaveerattiin. Noh, kokeillaan nyt kerta. Suksen kärjet alamäkeen ja..

Ville

Tomppa

Ari

Ei. Lunta ei todellakaan ollut liikaa. Juuri sopivasti.

Lumisade jatkuu..

Happoa laskuhimoihin

2010-01-21T03:52:00.014+02:00

Jos seuraa, mitä laskupaikoista kirjoitellaan, niin viimeaikojen suuri hehkutuksen kohde on ollut Japani. Lunta tulee kuulemma ihan tolkuttoman paljon, se on pehmeää kuin sametti ja paikallisia ei paljon kiinnosta muut kuin hoidetut rinteet. Itse olin suhteellisen skeptinen kaiken hypen suhteen - on vain eksoottisessa kohteessa nautittu puuteri sekottanut mittasuhteet. Olen nyt ollut 2 viikkoa Japanissa ja elämä hymyilee - täällä asiat ovat kuin ovatkin erittäin hyvin alamäessä viihtyville.

Saavuttuamme lunta tuprutteli tasaisen tehokkaasti 40cm/päivä 4 päivän ajan ja oli siinä kyllä aikasta ihmeissään. Ensimmäiseksi poistettiin kausarit Happo Onen keskukseen, ongelmia kuvien ja raha-automaattien kanssa ja ties missä, mutta ensimmäiset käännökset tehtiin kymmenen aikaan ja ala-asemalla olin jo unohtanut kolmen tunnin rumban kortin saamiseksi.

Kaikki ensimmäiset päivät laskettiin uskomattoman hyvää metsälaskua. Lunta lensi käännöksien lomassa pään yli vielä viikko sateiden jälkeen. Aurinko esittäytyi viimeisen kolmen päivän aikana ja pääsimme laskemaan isompia, avoimempia linjoja, jotka ovat erittäin helposti saavutettavissa ja ovat aivan loistavaa shittiä! Väärin oli ainoastaan luulla, että paikallisia ei rinteiden ulkopuolella näkyisi. Kilpailua todella on, mutta ei onneksi liikaa ja tilaa on kaikille, vaikka tekisikin hieman isompaa käännöstä.

Ville parrasvaloissa

Patrick metsällä

Kalle metsällä (kuva Patrick)

Reissu on ollut tähän mennessä jo aivan mahtava elämys. Kaupunkeja kahlanneet kaverini olivat kehuneet japanilaisia erittäin ystävällisiksi ja koko maata erittäin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Tämä osottautui todeksi heti lentokentällä, jossa työntekijät juoksivat paikasta toiseen ja hymyilivät ja kumartelivat minkä ehtivät. Homma toimi erittäin hyvin. Muutenkin valtava kielimuuri on osoittautunut suhteellisen mitättömäksi esteeksi. Erityisen siisti juttu on ollut majapaikkamme, Hakuba Powder Lodge. Paikka on täynnä ystävällisiä ja erityisesti mukavia samanhenkisiä sankareita, joiden kanssa aika kuluu hyvin. Ensimmäistä kertaa itselleni on tullut fiilis, jota moni kaveri on selittänyt joistain muista paikoista. Itse majapaikan fiilis on jo niin hyvä, että paikkaan tahtoo takaisin viimeistään ensi vuonna.

Kirstine ta(i)kametsissä

Ville takamaaston isommilla linjoilla

Kirstine metsän lumoissa

Kaisa tutkimassa paikallista metsää

Taivas oksentaa juuri nyt lunta täydellä teholla, huomisesta tulee hyvä päivä. Taas kerran.

Heroes and villains

2009-05-04T13:30:00.005+03:00

Tarina särjistä

2009-05-04T12:22:00.003+03:00

Särki on hauen ohella kala, mutta särki on myös moni varuste, joka kokee ekstensiivistä käyttöä. En olisi uskonut miten paljon rahaa on kauden aikana kulunut siihen, että kaikki kamat vaan hajoaa. Eräs kaveri ihmetteli Porvarimatkalla, mikä ihme siinä on muilla, kun hänen isoisänsä Airwalk-lauta palvelee hänen tarpeitaan edelleen yhtä vanhojen laskuvaatteiden kanssa. Kun laskupäiviä on nyt minulla kertynyt tälle kaudelle 83 alkaa olemaan mitä kummallisemmat asiat aika entistä. Sukst lahoavat käsiin, sukat ovat puhki, monojen remmit ei pysy kiinni kun tarrapinta on kulunut pois, hanskat on täynnä reikiä, repun soljet ovat osissa..

Vika tuskin on siinä, että kaikki kamat olisivat Prisman alekorista. Ainakin suurinta osaa kamoista koristaa joku tosi pätevä merkki. Asia kannattaa todellakin huomioida, miettiessään omaa budjettiaan pidemmille reissuille. Rikki olevia varusteita on vain ikävä käyttää ja parhaimmillaan niiden ansiosta saa päivänsä pilalle. Pahimmillaan aiheuttaa aiheettomia vaaratilanteita itselleen tai muille.

Myönnettäköön tosin, että en ole kuullut vielä todistettavasti kenenkään saaneen pelkästään uloimman kuoren rinnassa koreilevan merkin avustuksella. Myönnettäköön myös, etten tunne ketään, jolla rinnassa lukisi Arc'teryx..

Laskukauden vedellessä viimeisiään laitetaan muutama kesäinen kuva. Täällä meinaan tosiaan kevät tuntui puuttuvan välistä kokonaan. Päivät kuluivat kevätaikaan mäessä suhteellisen talvisissa merkeissä ja hiihtokeskusten pikkuhiljaa suljettua olikin kaupunkiin hiipinyt salakavalasti +25 -kelit. En erityisesti valita.

Keskipitkä oppimäärä alpine tourismia

2009-03-24T18:59:00.004+02:00

Takanani on nyt tältä laskukaudelta 61 päivää kurvaillessa mitä moninaisimmissa paikoissa. Keskuksia on tullut koluttua kovin monta: Hintertux Gletscher, Pitztal Gletscher, Stubaier Gletscher marraskuussa sekä joulukuussa kerran ihan Messilässäkin. Innsbruckiin muuton jälkeen listalle ovat tulleet Nordpark, Axamer Lizum, Schlick 2000, Patscherkofel, Hochserles, Elfer Lifte, Obergurgl - Hochgurgl, Kappl, Seefeld Rosshütte, Serfaus - Fiss- Ladis, Hochzeiger, Bergeralm, Muttereralm, Kühtai, Rangger Köpfl, Silvretta Montafon Hochjoch, Silvretta Montafon Nova sekä Gargellen. Nopea tarkistus nostaa käytyjen keskusten määräksi 21.

Olen vilpittömästi nauttinut laskemisesta jokaikisessä keskuksessa, jopa Messilässä. Monessa keskuksessa en ole laskenut yhtään kokonaista rinnettä ja suurimmassa osassa olen laskenut parempaa puuteri/offarilaskua kuin edellisessä elämässäni ikinä. Mihin tämä kaikki johtaa?

Mitä olen oppinut tässä kauden käydessä hieman yli puoliväliä, että joka keskuksesta löydät hyvää laskua jos tosiaan laskemisesta pidät. Offarivinkkeihin ja erilaisiin Internetistä löytyviin suosituksiin kannattaa suhtautua hyvin kriittisesti - en tunne yhtään kausilaskijaa joka paljastaisi omat hyvät paikkansa tai offarivinkkinsä sinulle jos ette ole kalakavereita. Sitten on näitä yleispäteviä vinkkejä: hissi toppiin ja suunta mielellään alhaalta katsottuun osioon, jossa ei merkittyjä rinteitä ole. Paras tapa lienee löytää afterioluelta ne oikeat tyypit ja koittaa lyöttäytyä messiin huomenna!

Sitä kevättalven kohokohtaa, eli laskureissua, suunnitellessa kannattaa suosiolla jättää keskustelupalstat vain ylimääräiseksi hifistelyksi ja keskittyä ihan muihin asioihin. Mielellään faktoihin. Tietysti vieläpä mitä vähemmän tietoa löydät blogosfääristä kaikin muin puolin hyvältä näyttävästä keskuksesta niin olet saattanut löytää juuri sen kaikkien paikallisten oman salaisen paikan!

Tämän jutun ajattelin lopettaa muutamaan kuvaan (laskijana kaikissa Eetu) eräästä keskuksesta, joka on kaikkien siitä lukemieni juttujen perusteella aivan legendaarisen paska offarilaskun suhteen ja sopii lähinnä perheille joilla on pieniä lapsia tai murtsikasta pitäville. Menkää ja tietäkää paremmin!

Serles

2009-03-23T12:41:00.008+02:00

Tämä on tarina jääräpäisyydestä. Serles (2718m) on komea huippu, jonka pohjoisseinä näkyy hyvin selkeällä kelillä Innsbruckin keskustaan ja on juurikin tämän takia erittäin suosittu huippu. Eetu oli jo syksyllä käynyt kävelemässä alueella sekä jo silloin päättänyt laskevansa sieltä alas. Kuultuani suunnitelmasta se jäi vähän päälle. Itsekin tahdoin laskea Serlesiltä, varsinkin pohjoiseen aukeavista upeista kuruista.

Perjantaina 21.3. keli oli suotuisa ja sää näytti hyvältä. Vyöryvaara oli pitkään ollut kakkosessa, eli suhteellisen alhainen ja sopiva kyseiseen laskuun. Kaikki oli kuin pitikin. Neljän sankarin joukkiomme lähti liikkeelle ensimmäisellä Hochserlesin gondolilla klo 9.00 ja idea oli kiertää Serlesin eteläpuolen laaksoon ja nousta sieltä ylös huipulle. Muuten hyvä, mutta pienten teknisten ongelmien ja muutenkin tyhmän pitkän siirtymän Hochserlesistä kys. laaksoon menetimme turhan paljon aikaa ja olimme klo 13.00 aivan liian alhaalla, jotta pääsisimme turvallisesti laskemaan alas eteläseinää jos emme löytäisi pohjoiskurun sisäänkäyntiä. Takaisin tullessa katselimme menetettyjä kuruja ja vannoimme kostoa. Kurujen yli satametriset seinät pitävät ne hyvin suojassa auringolta, eli siis lumen hyvänä ja olosuhteet muuttumattomina, vaikka lasku tapahtuisiki vähän myöhässä.

Itsepäisyys auttoi. Lähdimme lauantaina vielä aikaisemmin ja hieman fiksummalla reittivalinnalla tekemään uutta yritystä. Courieri kuljetti minut ja Kaisan Matrein kylästä Maria Waldrastin luostarin parkkipaikalle. Olimme perillä 7.45 ja parhaat 4 autopaikkaa nousu-uran vierestä olivat jo menneet joten jouduimme jättämään itsemme luostarin parkkipaikalle. Kaisa haki vielä junalla Matreihin tulleen Eetun mukaan ja nousuvalmistelut alkoivat. Asensin näppärästi Kaisan skinit väärinpäin, joten ihan kärkiaikaan ei päästy. Viimeksihän tosiaan kun kävin Serlesillä, niin pakitin koko matkan ja ajattelin, että kai se niin pitäisi nytkin tehdä kun viimeksikin meni niin näppärästi..

Nousumme alkoi 9.05 ja kannattaa mielestäni kulkea aivan laakson tasaista pohjaa, kunnes tour-valtaväylä kääntyy oikealla kohti bowlia jonne Serlesin eteläseinä aukeaa. Täällä näkee tosiaan miten suosittu turistikohde Serles tosiaan on - normaalisti kun saattaa löytää 1 suksien tekemän uran niin täällä laakson pohjalle oli tallautunut pari kolme metriä leveä tampattu polku ja samalla reitillä kulki n. 20 muutakin seikkailijaa.

Nousuvinkkinä voisi sanoa, että etelän korkeiden kallioiden läpi päästyä kannattaa suunnata nousijan vasemmalle kunnes lumi oikeastaan loppuu ja pikkukivet paistavat esiin ja nousta tätä reunaa ylös kunnes pääsee loppujyrkälle ennen huippua. Ylös menevä nousulatu oli meinaan nyt tehty suoraan jyrkintä kohtaa ylös ja oli ihan perseestä mennä ylös - varsinkin kun nopeimmat ylös menneet laskivat tehtyä latua rikki yläpuolelta käsin.

12.45 olin huipulla ja erittäin tyytyväinen - n. 1200-1300m korkeutta ja 3h 40min. Nopea skouttaaminen ei paljastanut miten kummassa pohjoisen kuruja pääsisi oikein laskemaan, joten tyydyin upeisiin maisemiin. Muutkin tulivat puolen tunnin päästä kirjottamaan terveiset ristin vieraskirjaan ja aloimme miettiä alasmenoa. Paikalliset herot suhauttivat alas pari metriä leveää ja erittäin jyrkkää pikku kurua alas vaikkeivat omien sanojensa mukaan tienneet edes pääseekö siitä suurempaan liittymään (pääsihän siitä). Suurin osa laskijoista laski tosin nousujälkeä alas.

Kuruista helpommin (ja kenties ainoa) saavutettava lähtee Serlesin huipun ja lännessä näkyvän pikkuhuipun välistä ja sinne päästäkseen ei tosiaan tarvitse huipulla käydä. Kurun alkuun menevä traversen alkukohta on hieman hankala selittää, mutta sen löytänee suht helposti varsinkin ylhäältä reunaa lähestyen ja kiertämällä reunaa pitkin kunnes kallioiden alta pääsee laskemaan Serlesin ja viereisen, edellämainitun, huipun väliseen satulaan.

Kaikista pahiten ongelmia tulikin sitten tässä kohti. Olimme kurun alussa ja se vaikuttin ihan selvästi laskettavalta. Ongelma vaan oli siinä, että satulasta alas laskun alkuun oli noin 3 metriä kivikkoa ja pieni lumilippa lisää. Kivikon yli oli tosin köysi jota pitkin oli vissiin tarkoitus laskeutua, mutta eihän meillä sitten ollut valjaita saati laskeutumisvälineitä. Itse pääsin suksilla alas kun kaivoimme puolet lipasta pois ja droppasin sitten kiville ja siitä turvaan viereen. Lautalijat sitten laskeutuivat köyden avulla 3-4m matkan ja välissä laskivat kyödellä vielä varusteet alas. Operaatio oli suhteellisen riskialtis sillä köysikin oli hieman rispaantunut rikki.

Selvisimme kyllä kunnialla alas ja lasku pystyi alkaa. Suoraan satulasta vasenta kiviseinää seuraten menevä kuru näytti hienolta ja selkeältä laskulta, mutta jäljet menivät oikealla harjanteen yli. Mitäs kummaa? Noh, laskijan vasemmallle menevä kuru päättyi 2-3m korkeaan droppiin (joka selvisi meille laskettuamme oikealla jälkiä seuraten ja alhaalta ränniä ylös katsoen). Jos siis riittää uskoa omiin taitoihin niin vasempi kuru voi olla ihan kiva - tosin on astetta jyrkempi ja erittäin kapea lantiolta, että kannattaa olla varma, että lumi ei lähde liikkeelle suuremmissa määrin.

Oikealta hieman jyrkempi alku, max. 40 astetta, päätyi sitten upeiden ylisatametristen kallioiden hellään syleilyyn ja lasku tästä olikin sulaa euforiaa Im Echoksi kartalla paikkaa, kurua, alas. Kannattaa koittaa jodlata, kaiku on aika upea! Kuru oli varmaan n. 50m leveä ja juuri sopivaa kruisailujyrkkyyttä, ehkä noin 30 astetta jyrkkää.

Lasku jatkuisi erittäin pitkälle alas todella messevänä, mutta traversasimme heti kurun jälkeen oikealla metsään ja siellä olevalle polulle, sillä meillä oli vielä pieni haikki takaisin Maria Waldrastille hakemaan autoa. Jos olisimme hieman nopeammin olleet laskemassa (eli Hochserlesin gondoli olisi liikkunut) olisimme voineet tykittää alas ja nousta tällä ylös ja laskea suoraan luostarille.

Kaikkineen kyseessä oli tähän päivään mennessä hienoin laskuni ikinä, asiaan tietysti liittyi monet muutkin asiat kuin pelkkä lasku. Itse selvisin noususta helposti kuten suksispeden kuuluukin, mutta todellisen hatunnoston ansaitsevat Kaisa ja Eetu. Eetu nousi ylös maailman paskimmilla lumikengillä, joista kaiken lisäksi puuttui vielä nousuavut. Laskeutuminen köydellä oli myöskin sen näköistä puuhaa, että en tiedä olisinko itse pystynyt samaan suoritukseen yhtä uupuneena kuin kaikki olimme. Upea suoritus kaikilta!

Kiitos Kaisa. Kiitos Eetu. Kiitos Serles.

Kuvakimara

2009-02-18T19:21:00.008+02:00

Olen kovasti väsähtänyt kirjailemaan mitään suurempia, joten kelasin vaan postailla kuvia ainakin toistaiseksi kunnes inspiraatio iskee. En voi muuta visertää kun, että tänne lähteminen on parhaimpia valintoja mitä olen ikinä tehnyt. Parhautta! Terkkuja kotiin ja femmat kaikille parhaille paikallisille!

Mikä lie kottarainen Innsbruckin yllä

Nordpark ei jaksa olla pilvessä

Ville hypähtää Patserin sankarilinjalla

Kaisa lanailee eväspaikalle

Nordparkissa tupruttelee lunta ja Laura losottelee

Kaisa lanailee taikametsässä

Kaisa testaa tyynyjä

Ville hypyttelee tyynymaailmassa

Kaisa kuuluisalla Muttererin bäkkärillä

Elämä on laiffii, mutta varusteet on gearii

2009-01-30T11:44:00.005+02:00

Kohta on kuukausi takana ja meikäkin on päässy takaisin osallistumaan alamäkitoimintaan. Pikaista paranemistani vauhditti tietysti eilen aamulla saapuneet uudet sukset. Ei toki, etteikö kaverin lievästi sanottuna heikossa kunnossa olleilla Setheillä olisi voinut laskea, mutta ne eivät kuiskutelleet korvaani lupauksia hienosta päivästä kuten uudet. Voi olla, että kys. Sethit odottavat ja toivovat armomurhaa, että pääsisivät jo eläkkeelle, tiedä häntä. "Uudet" vuoden 05 Line Mothership Titanium -lankut sensijaan pyysivät ja maanittelivat oikein mäkeen. Noh, kivasti meni pari laskua, vaikka illempana jalasta löytyi taas uusia kipupisteitä niin oli kiva vihdoin päästä taas laskemaan vähän. Löytyi meinaan "paikallisoppaamme" salaisista kansioista taas uusia lähes koskemattomia metsäspotteja Axamerista.

Samalla eilen aamulla conrad-setä muisti minua nimipäivästäni, tosin päivän myöhässä, Avalungilla. Laura hommasi sellaisen niin menin sitten möläyttämään tahtovani kanssa samanlaisen niin niitä tuli sitten tosiaan kaksi. Ei siinä mitään, ideahan on hyvä ja kyllä uusi keuhko matkassa oli heti samana päivänä. Vähän vaatii vaan reenausta, että oppii käyttämään luonnollisesti ja saa torven suuhun tilanteessa kuin tilanteessa - jos se ei siellä jo ole. Ideahan kys. laitteella on, että paskimmassa tapauksessa jos sattuisi lumivyöryyn joutumaan ja hautautumaan niin pystyisi hengittämään huomattavasti pidempään lumen alla antaen pelastajille aikaa.

Vaan tosiaan, ei tämä pelkkää uuden kaman haalimista ole ollut. Valitettavasti tässä samalla on asioita mennyt rikkisärkikin. Tosiaan vanhoissa Gotamissa kiinni olleet Diamirin Freeride plussat halkesivat kummallisesti ja ovat nyt menossa valmistajan edustajalle analyysiin valmistusvirhevalituksen kanssa ja jos sieltä ei mitään kuulu niin sitten matkatavaravakuutukseen. Myöskin surullisenkuuluisassa, jalkani rikkoneessa, tempussa ei jalka ollut ainoa uhri. Tuliterä eväsboksini löytyi repun pohjalta arviolta noin miljoonana osana aiemman kahden sijaan ja Siggini on nyt katu-uskottavampi kuin koskaan. Vesi pysyy sisällä, mutta en tajua miten sillä noh, kuvat puhukoon puolestaan.

Kipeän aika on pitkä

2009-01-25T20:57:00.009+02:00

Kuten eilen asian kirjasinkin, meni jalka paskaksi polven seutuvilta Serfaus-Fiss-Ladis nimisessä mestassa. Nyt alkaa jo koipi onneksi näyttämään paranemisen merkkejä eli näyttää, että hommasta selvittiin vain säikähdyksellä. Onneksi pojilla oli tänään Alen kanssa spottaamassamme taikametsässä upea päivä, niin ihan en ilmaiseksi selvinnyt tästä vammasta! Missattu pyydapäivä on sellanen, jota ei takaisin saa!

Noh nyt on vähän aikaa tosiaan alkukauden fotoja selailla ja heitän sellaisia joista oon tykänny jotenkin niin tähän. Vähän niinkun showcasena millaista se elämä täällä vuorien keskellä on. Kuvat on suht kronologisessa järjestyksessä.

Kuuhulluus ajoi kameran kanssa parvekkeelle

Stubaier Gletscherillä viimeisten helppojen puuterien kyntämistä

Why would you go back to Coca Cola?

Axamerissa dumppaa joten Laura rippaa

Schlick 2000, 300mm uutta lunta ja Aleksei

Schlickin metsien tuhoaminen jatkui, Harvester Nieminen itse

Monoski Madness

Kahdeksankymmentäluvun hienoin keksintö tuo yksisuksinen

Aina ei monookkelikaan kellu niin kuin toivoisi!

Ei tarvitse olla Sherlock Holmes, että tietää tuota virnettä edeltäneen joko mahtavan puuteripätkän tai..

Ale tykittää taikametsässä

Kuokkavieras kyntää isännän pihaa

Kausi jatkuu

2009-01-24T20:04:00.009+02:00

Marraskuinen reissu Alen ja Iinan huudeille Innsbruckiin ei sitten lopulta jäänyt ihan siihen mihin normaali visiitti olisi. Lauran kanssa oltiin kesästä asti puhuttu tosiaan jos kaudeksi lähtisi laskemaan ja joulukuun viimoisena päivänä unelma sitten alkoi - ensimmäinen kauteni kausilaskijana. Hiihtopummista ei voi puhua kun hommat ei aivan blokkarin hommia ole vaan etänä koitan koodailla himasuomeen.

Kausi alkanut hieman synkissä merkeissä omalta kannalta. 21 laskupäivää takana ja sukset meni paskaksi viikon jälkeen siteen haljettua. Sen jälken onneksi sain paikalliselta aborginaalilta "kivisukset" lainaan joilla olen tähän asti puikkaillut, mutta vuosien tauon jälken kuume iski tietenkin parhaimpaan puuterikeliin päälle. Onneksi selvisin ja viimeiset päivät onkin puikkailtu tuon vanhan myrskyn settejä ja en ole aiemmin kyllä niin syvässä lumessa ikinä laskenut. Aivan upeeta. Varsinkin tässä yksi päivä tässä kun sain tuon em. aborginaalin puuteritykkejä testaa hänen itse vetäessä monoskillä - eh?? Talking about somebody having had too much powder..

Aivan kurkoa - kunnes sit tänään snadi 360 lähti ihan käsistä vahvaksi sekopäiseksi 540ksi joka laskeutui selälleen ja jalasta vääntyi vissiin polven takaristisiteet siten, että kävely tekee pahaa. Noh, kävely onnistuu, että eiköhän ensi viikolla puikkailla taas kun päällä oleva myrsky on kuivannut lähimäkiin sen puol metriä pyyderiä!

Tässä sitten vähän maistiaisia veijoille!

Nordparkissa, jäiseltä Hafelekar Spitzeltä ales

Mäkiviikon Innsbruckin skabailut

Inn-joki by night. Tässä rannalla asuillaan

Lauran seksikkäät kurvit

Lea rippin' Hochgurgl backcountry

Med Aleksei och Iina på Iibay

2008-11-18T20:30:00.008+02:00

On epätodellinen fiilis. Tajuan kaiken vasta kun se on ohi ja saan hetken aikaa miettiä. Istun Riikan lentokentällä odottelemassa lentoa Helsinkiin lähteväksi, on ensimmäinen hetki kun ehdin ajatella sitten torstai-illan, jolloin keräsin itseni ja kimpsuni että kampsuni lentokentälle ja suuntasin kohti Münchenia.

Laskukausi on ihan oikeasti avattu.

Münchenin lentokentällä onnistuin lievällä tsägällä säätämään itseni mukaan Four Season Travelin kimppataksiin Innsbruckiin. Matka olisi kuulemma pitänyt olla varattu 2 päivää etukäteen, mutta heidän 20min kuluttua lähtevässä taksissa olisi 1 paikka vapaana. Ilman tätä olisinkin sitten nukkunut kentällä ja odottanut kuudelta lähtevää junaa. Näin sen kuuluukin alkaa! Tämä kimppataksi oli ehdottoman hyvä tapa matkata Münchenista kohti Tirolia, takseja suhaa monia päivässä ja hinta on sama kuin junalla mentäessä, ainoana erona ovelle asti menevä kyyti.

Kerkesin aamukahden ja kolmen välillä Alen ja Iinan luokse. Syödessäni siinä vielä hieman iltapalaa ja kömpiessäni valmiiksi sohvalle laitettuun petiin ei voinut muuta kuin miettiä, että näin tervetulleeksi haluaisin kaikkien omien vieraidenikin tuntevan itsensä. Kiitoksia Ale ja Iina!

Perjantai valkeni aikaisin ja Alen tuliterä Golffi lastattiin täyteen ja suunnaksi otettiin Stubaier Gletscher. Kelit olivat myöskin puolellamme, pari edellistä päivää oli uutta lunta tuprutellut n. 30cm ja tänään paistoi aurinko lähes pilvettömältä taivaalta. Rinteiden profiilit olivat jäätiköille varsin tavanomaiseen tapaan mukavan leppoisia näin kauden aloittajalle. Isäntäväen paikallistuntemus tosin veikin minut varsin nopeasti hoidettujen siivujen lähimaastoon ja pääsin laskemaan yhden kuumottavimmista laskuistani toistaiseksi. Asiaan hieman vaikutti, että takana oli tälle kaudelle 3 laskua kun katselimme Alen kanssa erään seinän päältä n. 40 asteisena laskevaa hieman kivistä alkupätkää joka sitten jossain kauempana hieman helpottuisi. Emme todellakaan olleet ensimmäiset tällä seinällä, mutta se ei kyllä itseäni haitannut ollenkaan. Olin n. 100 vertikaalimetrin jälkeen aivan puhki. Mietin jo kuntokuuria, joka on pakko aloittaa kotiin päästyä. Osan uupumuksesta voinee pistää toki yli 3000m korkeuteen tottumattomuuden piikkiin, mutta silti tuntui nihkeältä miten paljon reidet huusivat hoosiannaa niinkin lyhyen rykäisyn jälkeen. Loppupäivä meni rauhallisemmissa tunnelmissa tutustuen mestaan ja helppoihin rinteiden vieruksiin. Erittäin hieno avaus kaudelle!

Ale tuolla kuumottavalla seinällä.

Lauantaina jatkettiin siitä mihin perjantaina oltiin jääty. Iina lähti Italiaan ja Alen kanssa lähdimme Pitztal Gletscherille. Sää oli ennallaan, pilviä ei näkynyt nimeksikään ja hiki virtasi. Ei tosin rinteessä huhkiessa, vaan jonoissa kykkiessä. Paikan kapasiteetti oli aivan muuta kuin laskijoiden määrä, ala-asemalta ensimmäiseen laskuun kului lähes 2 tuntia joista yli tunti meni lipun ostamiseen ja ensimmäisen junan kyytiin pääsyyn. Muutenkin ylhäällä meitä odotti lievä pettymys, jonoja ja ei mitenkään erityisen mieleenpainuvia laskuja. Tajuton määrä itämaan tietäjiä joiden tiedoista puuttui mm. kaikki mitä railoihin liittyy. En väitä itsekään tietävän paljoa, mutta kyllä kylmäsi katsoa hissistä kun muutamat yksinäiset sudet kikkailivat osittain esillä olevien railojen seassa autuaan tietämättömän oloisina mahdollisista vaaroista.

Illalla kävimme vielä pyörähtämässä kaupungilla, jota en ollut ehtinyt nähdä ollenkaan. Kävelimme jonkun aikaa ympäri viehättävää vanhaa kaupunkia ja itseä ihmetytti suuresti baarien/pubien vähäinen määrä. Kaikki paikat olivat vaan jotain kahviloita tai lounaspaikkoja, jotka eivät enään olleet auki. Aivan kuivin suin onneksi iltaa ei pitänyt viettää, mutta pitkäksi ei onneksi sentään mennyt. Seuraava päivä olisi tämän pikavisiitin viimeinen kokonainen ja se pitäisi hyödyntää heti aamusta alkaen.

Sunnuntaina lähdimme Innsbruckista vaihteeksi itään ja Hintertux Gletscherille. Taivaalla näkyi tuttuun tapaan pilvetön sininen meri, jonka kruunasi armas aurinkoisemme. Kuulemma sunnuntai on paikallisten keskuudessa selkeästi suosituin päivä laskea tässä vaiheessa kautta, mutta onneksi pelot eilisen kaltaisista jonoista jäivät vain peloiksi. Liput saatiin oikeastaan jonottamatta, ja ylös vieneillä kahdella kabiinilla ei kummallakaan jonoa ollut. Lunta oli täällä selkeästi enemmän ja matalammalla kuin aiempien päivien kohteissa. Ensimmäisen kabiinin ylä-asemalle pystyi jopa laskemaan! Rinteet olivat Hintertuxissa profiililtaan mukavan jyrkkiä ja pääsimme kurvailemaan muutamassa pehmeähkössä spagettikulhossa mielin määrin. Happeakin tuntui riittävän aivan erilailla kuin ensimmäisenä päivänä ja laskimme varsin paljon ja kikkailimme minkä kerkesimme. Aivan loistava laskupäivä!

Kävimme vielä kotimatkalla tutkailemassa Mayrhofenin kylää, joka oli erittäin viihtyisen oloinen sopivan kokoinen alppikylä. Harmiksi sunnuntaina kaikki paikat olivat kiinni ja ihmiset olivat teillä tietämättömillä. Kyllä Mayrhofenissa silti kauden asuisi, helposti!

Ehdottoman loistava reissu, josta todella suuri kiitos Iinalle ja Alelle! Olette parhaita! Kiitos.

Inishbofinilta Roundstoneen avaamaan festivaalikesä!

2008-08-15T19:18:00.002+03:00

Valkoisen lehmän saari ja valtameren kauniimmat kasvot

2008-08-14T18:34:00.012+03:00

Seuraava päivä valkeni varsin aikaisin. Eilisen koettelemukset olivat saaneet meidät aikaisin nukkumaan ja tänään meillä olisi edessä matka myrskyn silmään. Niin ainakin kuvittelimme, kun olimme päättäneet lähteä lännemmäksi kohti Cleggania, josta lautta veisi meidät Inishbofinin saarelle. Ulkona tihutti hieman, joten ei muuta kun satulaan ja menoksi. Mitä sitä täällä tuhlaamaan aikaa. Paikasta ei saanut edes aamupalaa ja paree ottaa etäisyyttä vielä kun sade oli inhimillistä.

Huono itsesuojeluvaisto ja liika aika sai meidät valitsemaan kiertotien Clegganiin. Suora reitti olisi jatkanut pitkin N59 "moottoritietä" Letterfrackiin ja sieltä Clegganiin. Lähdimme kumminkin vuonon mukaisesti kiertämään Tully Crossin kautta samaiseen Letterfrackin kylään. Vaihtoehto oli ehdottoman onnistunut, sillä sää lähinnä vain parantui ja maisemat olivat mielettömät. Kuljimme hiljaista puolitoistakaistaista tietä muutaman metrin päässä pienistä järvistä ja korkeista vuonoa reunustavista vuorista ja pääsimme ensi kertaa todistamaan ne valkohiekkaiset rannat, joita ei näin pohjoisessa yleisesti miellä olevankaan.

Haukkasimme Tully Crossissa sijainneen hotellin terassilla aamupalaksi asukkailta yli jääneitä toasteja ja kahvia varsin huokeasti ja ihmettelimme, että onko se tosiaan aurinko joka siellä välillä pilvien takaa kurkisteli. Paikka oli nimensä mukaisesti risteys, ja öö, no ei oikeastaan mitään muuta. Muutamia erittäin hyväkuntoisia varsin hellyyttäviä olkikattoja oli kyllä ilo ihailla aamukahvia siemaillessa.

Matka Clegganiin sujui varsin helposti, vaikka pari kertaa pienet risteykset Letterfrackin ja määränpään välillä meinasivatkin yllättää, sillä niitä ei varsin karkealla kartallamme näkynyt. Seurasimme harvoja autoja, jotka tuntuivat kaikki ajavan samaan suuntaan ja löysimme Clegganiin. Olimme tunnin verran etuajassa, hätä ei ollut tämän näköinen ja aika kuluikin rattoisasti päivän keiton ja muutaman erittäin hyvin itselleni maistuneen tumman Smithwick's lagerin parissa. Saarelle kulkee postilautta ja turisteja kuskaava Island Discovery, joka olikin varsin täynnä väkeä. Väenpaljoutta selitti seuraavana päivänä saarella olleet häät, joihin osa vieraista olikin tullut jo edeltävänä päivänä.

Karautimme pyörät saatuamme karkuun majapaikkoja kohti uhkaavasti marssivia ja muuten vaan saarelle päiväksi hihhuloimaan tulleita immeisiä. Suunnaksi otimme Inisbofin hostellin, josta saimmekin yhdet viimeisistä paikoista. Asetuttuamme ehkä maailman chilleimpään paikkaan emme antaneet ihanaisen raukeuden tarttua vaan poistimme respasta saaren kartan sekä kasvan vinkkejä saaren kiertämiseen.

Reippailimme saaren ympäri osittain pyörillä ja osittain kävellen, parituntinen lenkki oli erittäin kannattava valinta. Sää olikin saarella mitä mainioin ja saari mitä kaunein. Vehreää ja tietöntä lampaiden laidunta riitti ja erikoisuuksina löytyi jänniä reikiä kalliossa (blowhole) joista vissiinkin kovalla merenkäynnillä voisi purskahdella hienoja vesipatsaita. Harmiksemme alueella majaileva hyljeyhdyskunta oli piilottelemassa eikä ollut tullut kiville lämmittelemään, vaikka kelin puolesta olisivatkin voineet. Muuta mielenkiintoista oli pahamaineisen setä Cromwellin linnake saaren sataman sisäänkäynnillä sekä mm. piraattikuningatar Grace O'Malleyn linnakkeen jämät. Saarella ei tainnut olla yhtään puuta, mutta vastapainoksi löytyi mm. turkoosia vettä ja valkoista hiekkarantaa.

Päivän reippailu päättyi muutamiin huurteisiin, hyvään loheen Day's hotellissa, joka oli hostelliamme vastapäätä sekä rauhalliseen hengailuun hostellin veranalla. Inishbofin, eli paikallisittain Inish bo finne, valkoisen lehmän saari jäi mieleeni yhtenä reissun selkeistä kohokohdista. Saaren hostelli oli ehdottomasti tunnelmaltaan paras missä olen koskaan käynyt, tunnelma oli aivan tolkuttoman raukea ja unelias. Vaikka maailma olisi vajonnut ympäröivään mereen niin täällä se tuskin olisi pahemmin haitannut. Kuinka rauhallisuutta korostankin, niin se oli toki meidän osamme tässä sopassa. Inishbofin on myös tunnettu varsin kosteista ja pitkistä illoista, joita ei poliisit hiljennä sillä heitä ei ole. Tänään oli torstai, mutta Day's barissa sataman tuntumassa se ei näyttänyt ainakaan menoa juuri haittaavan, mitä nyt nopealla visiitillä pystyi päättelemään. Hostellillakin toki hipit soittivat kitaraa ja joivat punkkua, mutta se ei kauhean reteää ollut. Mahtava paikka, jota en voi muuta kuin suositella lämpimästi kaikille alueella liikkuville.

Cong - Leenaun ja Atlantin vastaisku

2008-08-13T22:44:00.002+03:00

Aamu valkeni keskiviikkona verkkaisesti Congissa. Ulkona sateli vettä, mutta tilanne ei näyttänyt aivan toivottomalta. Söimme hiljakseen aamupalaa ja tiedustelimme säätietoja majapaikkamme emännältä. Kiire ei vaivannut sillä päivän matka oli kartalla katsottuna hieman reilu puolet eilisestä, eikä eilisen pitkä setti tuntunut kummallakaan painavan erityisesti.

Sää ei juurikaan muuttunut aamulla jumittaessamme, mutta olimme päättäneet lähteä eteenpäin. Kävimme Congissa vielä tutkailemassa luostarin aluetta, jota emme eilen olleet aivan kokonaan käyneet läpi. Munkkien kalastamiseen käyttämä maja keskellä jokea oli varsin söpö pieni ilmestys, lattiassa reikä vissiinkin verkkojen kokemista varten tai muuten vain pilkkimistä varten plus kaikki muut herkut. Vähän kuin pohjoisen poikien pilkkimajat, mutta kiinteässä muodossa!

Congin lähellä piti olla myös kalkkikiviluolia, joita koitimme vielä metsästää, mutta sateessa harhailu huonon kartan kanssa ei pidemmän päälle tuntunut hyvältä. Otimme eilen ohittamastamme Clonburista suunnan pohjoiseen Finneyhyn. Sade alkoi hetken laantumisen jälkeen taas voimistua ja saimmekin osanottoja kelin puolesta meidät ohittaneilta moottoripyöräilijöiltä. Siinä tilanteessa ei kyllä paljon peukut lämmittänyt, olimme aivan läpimärkiä Finneyhyn saapuessamme. Finneyhyn? Paikka löytyy kartalta, mutta tien päällä paikka on helppo kyllä missata ja voin kuvitella monen autoilijan kääntyvänkin paikan ohitettuaan takaisin naureskellen, että siinäkö se oli. Muutama talo siellä täällä ja keskustassa on tien vasemmalla puolella 2 bensapumppua ja oikealla puolella asuintalossa oleva yhden huoneen kokoinen kahvila. Pannullinen teetä maistui ja tulikin juotua loppuun, ulkona ropisevaan sateen ei tehnyt mieli lähteä. Jos se vaikka kohta loppuisi, juodaan nyt vähän vielä teetä kun sitä tässä nyt on.

Matkaa oli vielä reilu puolikas edessä. Tästä alkoikin sitten se reissun ylivoimaisesti hirvittävin kolmituntinen, jota kuluttaessa mietin monesti miksi ihmeessä pidän vastenmielisenä ajatuksena viettää lomani etelän rantakohteessa siemaillen sateenvarjodrinkkejä. Varmaan siksi, että monesti myös mietin, että tämän jälkeen voin sanoa voittaneeni Atlantin.

Finneysta alkoi pikkuhiljaa nousu kohti Leenauniin johtavaa tietä R336 läpi pienen vuorimaisen alueen. Nousimme merenpinnan tasolta kartan mukaan noin 160 korkeuserometriä laaksosta ylös tuulen ulvoessa vastaan arviolta 10m/s ja sateen piiskatessa niin, paljaita sääriä nipisteli pisaroiden iskut. Vähän kuin olisi tatuoitavana ollut. Tie oli vähällä muutamassa kohtaa jäädä täysin veden varaan ja ojat olivat aikaa sitten täyttyneet. Tiellä kulki omia virtauksia vettä alas. Maisemat olivat sinänsä hienot, ympärillämme huiput kohosivat 600-800m korkeuteen ja kaikkialla oli vesiputouksia ja vihreää, aivan kuin sademetsämielikuvissa. Harmi vain, että ei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin.

Taistelimme ja voitimme Atlantin, ainakin toistaiseksi. Selvisimme Leenauniin, joka oli pieni kylä Irlannin ainoan vuonon pohjukassa. Kylä itseasiassa ei ollut kovinkaan aidon tuntuinen. Leenaun tuntui olevan vain kauniilla paikalla oleva risteys, joka oli kasvanut pieneksi kyläksi sillä se on otollinen pysähdyspaikka Clifdenin ja Westportin välillä. Paikassa oli muutama ravintola, pubi ja kolme turistirihkamaliikettä, jotka eivät juuri yrittäneetkään vakuuttaa millään muilla tuotteilla. Söimme tukevasti Village Bakeryssa sipuli-sieni-liha-sämpylät ja tomaattikeitot. Kylmissämme menimme vielä naapurin pubiin lepäilemään. Paikka olikin erittäin miellyttävä, otimme takkatulen ääressä lämmitellen muutaman Jamesonin ja katselimme maahockeytä. Harvoin Jameson onkaan maistunut niin Islay-viskiltä, nautimme niitä meinaan lähes liimautuneina turvetta täynnä olleen takan ääressä, joka päästi vahvaa savun tuoksua ympärilleen.

Hieman Leenaunista länteen vuonon rantaa pitkin olisi hostelli, johon otimme suunnan. Heti ulos päästyämme alkoi paleltaa ja hampaat kalisivat, tietysti vielä heti pihassa pyöräni ketjut levisivät eikä kirosanoja säästelty. Matkaa oli n. 6km ja se taittui lievään ylämäkeen, että vastatuuleen.

Selvisimme vihdoin Connemara Hostelliin ja roikutimme märkiä romujamme ympäri kuuden hengen huonetta. Jotain hyvääkin löytyi tästä päivästä - saimme huoneen kokonaan itsellemme. En todellakaan olisi jaksanut sosialisoida mukapirteänä kenenkään kanssa. Paikka oli sinänsä mukava, vaikka olikin keskellä ei mitään - jos ympäröivän "seikkailupuiston" tms. palveluja lasketa mukaan. Henkilökunta oli mukavaa, rentoa ja joustavaa. Paikasta jäi hyvä maku. Tulevat päivät hirvittivät jo, sillä sää ei vaikuttanut olevan lähipäivinä muuttumassa paremmaksi ja tämä oli ollut jo todella paha.

Galway - Cong, ensimmäinen etappi

2008-08-12T10:17:00.005+03:00

Reissun ensimmäinen tsygäily alkoi jo tavanomaisesti pari tuntia myöhässä - pyörämme oli jossain jemmassa sillä ne olisi pitäny kuulemma hakea päivää ennen ja satulalaukkujen säätö ei ollut ihan niin helppoa kuin voisi luulla. Toivon sai heittää, että olisimme Oughterardissa klo 11, jolloin risteily-lautta Lough Corribin yli Congiin lähtisi. Saimme hyvät vinkit fillariliikkeen pitäjältä koko Connemaran kiertämiseen ja lähdimme hänen suosituksesta tekemään tuplasti pidempää lenkkiä kuin mihin olimme varautuneet.

Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottui yllättävän helposti ja autoilijat olivat sangen kärsivällisiä yleisesti ottaen ja kiersivät mukavan kaukaa meidät ohittaessaan. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Oughterard, n. 20km pohjoiseen. Paikka oli yhden risteyksen kokoinen metropoli. Söimme sämpylät ja matka jatkui.

Sää oli pääosin pilvistä, mutta kyllä alkoi usko loppua jo hieman kun sadekuurot kastelivat meitä tasaisen epätasaisesti aivan läpimäriksi ja tuuli ulvoi vastaan. Asiaa ei auttanut, että ylämäetkin olivat vuoristoisempaan pohjoiseen siirryttäessä pidempiä, mutta samalla myös raskaampia.

Congiin käännyttäessä homma helpottui, sillä matka oli pääosin alamäkeä pitkin Lough Corribin rantoja. Maisema oli hyvin suomalaista, tosin rannat ja saaret olivat ylireheviä ja todella vihreitä. Loppumatka sujahti ihan vahingossa, ajatuksissa, mukavassa puolipilvisessä kelissä sekä tätä erittäin leppoisaa maisemaa ihmtellessä.

Majoituimme B&B -mestaan Congista hieman pohjoiseen ja tulimme vielä illaksi katselemaan kylää, sen keskiaikaista luostarikompleksia ja nauttimaan pubitunnelmasta Crows Nest nimiseen paikkaan, jota Lonely Planet kehui. Söimme ihan kivat kanaljat, otimme pari olutta ja lopuksi vähän viskiäkin. Cong oli varsin idyllinen pieni kylä, joka on tullut "tunnetuksi" siellä kuvatun elokuvan The Quiet Man kuvauspaikkana. Myöskin Congissa sijaitsee yksi Irlannin hienoimmista hotelleista, Lough Corribin rannalla oleva Ashford Castle. Valitettavasti emme päässeet edes näkemään tätä hotelliksi muutettua keskiaikaista linnaa - näimme vain kulku kielletty merkit linnan puutarhan reunamilla. Reissun pisin päiväosuus takana ja ei lopulta tehnyt edes kovinkaan tiukkaa. Tästä oli hyvä lähteä tyytyväisenä nukkumaan - vielä kun emme tienneet millaiselle lomalle olimmekaan joutuneet.

Tsygällä Irlannissa, kesän seikkailu alkaa tästä!

2008-08-11T22:57:00.001+03:00

Kesäloma 2008 koitti hieman normaalista aikataulusta myöhässä, pari kuukautta oli yksin kärvistelty toimistolla ja oli aika lähteä loppukesästä Irlantiin seikkailemaan. Tarkoitus oli iskän kanssa lähteä pyörällä kiertämään tuota vihreää timanttia, liekö se sitten safiiri, Euroopan länsireunamilla.

Suunnitelmat olivat varsin avoimet ja pakko sanoa, että se kannatti. Olimme varnneet Ryanairin lennot Tampereelta Dubliniin 11.8 ja takaisin 25.8. Pyörät olimme myöskin varanneet etukäteen Galwaysta kahdeksi viikoksi ja luvanneet palauttaa Killarneyhyn. Majoitus oli varattuna kahdeksi ensimmäiseksi yöksi, tosin se havaittiin, että tämä ei ollut tarpeen. Bed & breakfesteja tosiaan on kaikki paikat täynnä. Internetistä ei todellakaan löydä kuin murto-osan näistä majapaikoista ja tilaa oli ainakin meidän reissumme ajankohtana hyvin kaikkialla. Yksi paikka 2 viikon aikana oli täynnä kun kysyimme, sen naapurissa olikin sitten tilaa.

Avasimme pelin heti Dubliniin saavuttuamme myöhästymällä express-bussista Galwayhyn sen verta täpärästi, että näimme sen peruuttelevan toisella puolen laiturialuetta. Emme tosin tajunneet sen olevan meidän bussimme, muuten se varmaan olisi meidät poiminut kadultakin. Tämän takia saavuimme pimeään ja hieman sateiseen Galwayhyn Irlannin länsirannikolla varsin myöhään. Majoituimme ja ampaisimme samoin tein päivittelemään mitä tässä kaupungissa olisi. Asuimme niin keskustassa kuin vain mahdollista ja keskusta-alue olikin nopeasti kierretty - kyseessä oli kumminkin vain noin 70 000 asukkaan metropoli.

Galwayn keskusta oli varsin tiivis ja tunnelmallinen. Harmitti oikeen, että olimme seuraavaksi päiväksi varanneet majoituksen muualta - tosin olihan se ihan hyvä juttu, että oli pakko ottaa se fillari alle ja tehdäkin sillä jotain.

Painelimme syömään Lonely Planetin (tästä eteenpäin mahdollisesti vain "raamattu") suosittelemaan Druid Lane Restaurantiin, joka oli ihan pätevä. Tosi mukavan kotoinen paikka ihan hostelliamme vastapäätä, tarjosi hyvää menua ja oli siedettävän hintainen.

Safkan jälkeen pubien terassit alkoivat notkua jo varsin täysinäisinä tupakoitsijoista, ja tänään oli kumminkin sentään maanantai. Musiikki alkoi soida eri puolilla ja naurua kuului kaikkialta. Iskimme imeskelemään reissun ensimmäiset Guinessit ja jutustelimme pohjoisempaa kaupunkiin tulleen pariskunnan kanssa ja kuuntelimme korvat höröllä vinkkejä mitä nämä paikalliset kertoivat. Reilun puolenyön aikaan alkoi luomet painamaan ja siirryimme yrittämään nukkumista, aamulla kumminkin tulisi pyörät noutaa ensi töiksi ja pyrkiä Oughterardista risteilylle Lough Corribin laineille.

Yöllä nukkumisesta ei sitten tullut ihan täysi menestys. Huoneemme ikkuna oli "pääkatu" Quay Streetille ja muutaman tunnin nokosten jälkeen tuttu melodia tunkeutui läpi uneni. Kello oli aamuneljä ja kadulla laulettiin Drunken Sailoria ja siihen keksittiin varsin pätevästi uusia säkeistöjä kun vanhat tutut oli kulutettu. Hekottelevien solistien fiilis oli niin hyväntuulinen ja olin itsekin vielä ihan fiiliksissä koko paikan aitoudesta ja lämmöstä, että ei voinut muuta kuin kääntää kylkeä ja hymyillä. Unet saivat farssinomaisen lopun vielä kun aamukuuden aikaan roskakuskit tulivat kolistelemaan metallisia jäteastioita johonkin lähelle. Ei vaikuttanut fiilikseen, olin edelleen onnellinen ja iloinen herätessäni ensimmäiseen aamuuni!

Pullein purjein vailla murhein

2008-07-28T20:49:00.021+03:00

Meinasin blogin kirjoittamispäätöksen hetkellä, että en sitten alkaisi tilittämään mitään elämän diibadaabaa, vaan keskittyisin vain ulkomaanmatkoihin. Noh, ei tässä nyt ihan täyttä scheissea ole tulossa, mutta koska tämä on minun blogini niin otan oikeuden muuttaa sääntöjä. Säännöt ovat nyt sellaiset, että voin kirjoittaa reissuista/jutuista joissa minulla on ollut kamera mukana. Oma kamera on onneksi isompaa kaliiberia niin sitä ei ihan jokaisissa illanistujaisissa kanneta mukana.

Oltiin tosiaankin siis purjehtimassa nyt viime viikonloppuna (24.7 - 27.7) torstaista sunnuntaihin Turun saaristossa juuri kun koko kesän hienoimmat ilmat iskivät päälle. Ei paha ollenkaan. Käytiin sen verta mageissa mestoissa, että teki mieli ihan iskeä kuvia reissusta, sekä muutama sananen heittää saatteeksi.

Torstaina päästiin lähtemään hieman myöhässä kun ne jotkut työt tms. hidastivat minun lähtöäni. Muutenkin otettiin lähtö Airistolta aika lungisti ja purjeet nousivat ylös vasta joskus iltaseitsemän maissa. Gullkrunan vierasvenesatamassa oltiinkin sitten joskus yhdeksältä. Kävi aikamoinen tuuri paikan saannin puolesta, että myös senkin puolesta, että saatiin lepakkovuoro saunaan, 01-02. Samapa se, teki hyvää ja saatiin purjehdittua leppoisassa säässä täysin koko matka, ei turhaan pitäny koneella jurnutella.

Perjantai valkeni rauhallisen myöhään ja köydet irtosivat puolenpäivän maissa. Suunnaksi otettiin Björkö, matkaa kertyi todella paljon pyörineessä tuulessa parikymmentä merimailia ja aikaa humpsahti sellainen 5-6 tuntia. Loistava purjehduspäivä konsanaan ja oi oi. Oli kyllä makea saari. Erikosuutena saarella oli makeavetinen järvi, jonka jyrkiltä kallioilta hypimme sellaiseen 24-asteiseen veteen. Illalla koettiin vielä draamaa naapuriveneessä ja tämän seurauksena todistettiin merivartioston partioveneen visiittiä luonamme.

Hieman myöhään venähtäneen yön jälkeen kävimme vielä aamulla kroolaamassa viimeisen kerran ja selkeästi makein näkemäni paikka saaristossa jäi taakse. Lauantain purjehdus sujui kivassa sivumyötäisessä ja sen kruunasi tyylipuhdas ohitus genaakkeri pulleana juuri hetkeä ennen Helsingholmeniin saapumista. Ohitettu vene joutui vielä huonommalle laituripaikalle kun kerkesimme ensiksi perille. Saari oli varsin idyllinen ja siellä asuneen luomuperheen kotieläinpuisto oli varsin hauska. Kotieläinten lisäksi bongasimme vielä merikotkan pesän ja pesän omistajan. Erittäin leppoisa mesta!

Sunnuntaina haettiin aamulla vielä vastaleivottua pullaa luomuperheen emännältä ja rauhallisen aamutoopeilun jälkeen lähdimme melko kovaan tuuleen puskemaan takaisin Airistolle. Varmaankin n. 10 m/s puhaltanut tuuli sai aikaan pientä Ocean Race -fiilistä ja näin olimme kokeneet lähes kaikkea mahdollista purjehduskeliä. Upea viikonloppu. Hieman puraisi paarmojen lisäksi purjehduskärppänen ja staf.fi:ssä tuli jo käytyä väijymässä seikkailupurjehduksia Karibialla ja Karibialle..

Hyvästit Islaylle ja Skotlannille

2008-05-29T23:20:00.005+03:00

Viimeinen päivämme Islaylla valkeni mukavan aurinkoisena ja eilisen sadepilvet olivat kadonneet teille tietämättömille - paikallisten harmiksi. Kuulimme kesän olleen erittäin lämmin ja aurinkoinen, jopa siinä määrin, että saaren vesivarannot olivat alkaneet ehtyä ja jotkin tislaamot olivat joutuneet vähentämään tuotantoaan veden vähyyden johdosta. Miten harmittavaa kuivuus onkin, olin salaa onnellinen auringosta ja lämmöstä.

Hyvästelimme Joanin ja Mulindryn ja lähdimme pientä kiertoreittiä takaisinpäin kohti saaren koillisnurkkausta, mistä saavuimmekin. Kiertoreittiä hallitsi pitkät nousut sekä laskut, sikafarmit ja pinnanmuotojen luomat kauniit maisemat. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä ja teimme matkaa rauhassa. Meillä oli vielä kaksi tislaamoa kierrettävänä, joten päivä ei ollut pelkästään vain kotiinlähtöä.

Jätimme matkan varrelle Persabusin tilalle, josta pyörämmekin oli vuokrattu, ylimääräiset kamamme ja jatkoimme tilan ohi koilliseen missä meitä odotettiin jo Bunnahabhainin tislaamolla. Maisemat tässä osassa saarta olivat dramaattisempia ja vehreämpiä. Kiemurtelevalta pikkutieltä näkymät naapurisaari Juralle olivat upeita. Bunnahabhainin tislaamo oli erittäin kauniilla paikalla pienessä poukamassa jota ympäröivät korkeahkot jyrkänteet, kierros itsessään oli samanlainen kun muuallakin. Ainoana erona kierroksessa oli sen koko, meitä oli tourilla 4 ja saimme keskustelua lepposia kierroksen lomassa asiantuntevan kierroksen vetäjän kanssa. Tämän takia Bunnahabhain jäi mieleen mukavana paikkana.

Bunnahabhainilta otimme suunnan Caol Ilalle, jonka olimme jo ohittaneet matkalla. Paikka oli myöskin erittäin kaunis ja todellakin visiitin arvoinen, vaikkakaan en juuri enään jaksanut keskittyä kierrokseen vaan ihmettelin niitä näitä ympäri tislaamoa. Tislaamossa erikoista oli koko seinän levyiset tislaushallia hallinneet ikkunat, jotka tarjosivat mahtavat näkymät naapurisaari Jurasta, joka kuuleman mukaan olisi ollut myös käymisen arvoinen paikka.

Seuraavaan kertaan.

Visiitti Islaylla oli todella antoista ja saari, tai lähinnä sen ihmiset, valloittivat minut ja saivat minut salaa lupaamaan itselleni, että tämä ei jäänyt viimeiseksi kerrakseni tässä paikassa. Feis Ile, Islayn viskifestivaali, oli erittäin miellyttävä yllätys ja erittäin mukavahenkinen tapahtuma johon osallistumista ei voi muuta kuin suositella - kunhan pitää viskistä, tai edes kykenee juomaan sitä.

Kuten pyörämme lainannut Irrakin asiaa kritisoi, ei festivaali ole aivan kaikkien mieleen. Saari, jolla asuu muutama tuhat henkeä, on festivaalin aikaan pullollaan turisteja, ruotsalaisia ja moni paikallinen mieluummin pysyttelee erossa tuosta porukasta (lähinnä ruotsalaisten takia). Majoitusliikkeet olivat lähes kaikki täynnä jne. Tosin ei Islay nyt mikään kahdeksas Kanarian saari ollut, mutta lähinnä ongelmaksi muodostui kohdallamme majoitus, joka ei pyörämatkailun takia ollut mitenkään ideaalinen.

Pääosin silti kaikesta jäi erittäin positiivinen kuva. Muutamia vinkkejä voisin tässä antaa Islaylle juuri Feis Ilen aikaan matkaaville.
Majoitusta on todennäköisesti tämän viikon aikana erittäin huonosti saatavilla, ja se kannattaa varata oikeasti todella ajoissa jos ei tahdo valita enään niistä mitä sattuu jäljellä olemaan. Apua antaa saaren turistitoimisto. Moni paikka varataan jo vuotta etukäteen, kun edellinen festivaali loppuu, mutta muutaman kuukauden varoaika luulisi riittävän. Jos asuisin yhdessä paikassa saarella, se olisi mieluiten Bowmore. Nyt meille tuli ongelmaksi, että iltaa ei juurikaan voinut istua kun matkaa oli ja matka taittui lihasvoimin.
Myöskin festivaalien aikaan saarella paikasta toiseen liikkuminen kannattaa miettiä etukäteen. Liftaamista pitäisin parhaana vaihtoehtona, sillä saari kuhisee ihmisiä festivaalien aikaan ja porukka on yleisesti leppoisaa ja hyvällä tuulella, eikä kyydin saanti ole erityisen vaikeaa. Omassa autossa yksi joutuu aina ajamaan ja pyörällä et ole tarpeeksi mobiili eri puolella oleviin tapahtumiin, vaikka saari ei järin suuri olekkaan.
Festivaalien nettisivuja kannattaa seurata erityisen tarkasti tapahtuman alla, sillä kaikki tilaisuudet varataan erittäin nopeasti loppuun ja erilaisia "koulutuksia" ei välttämättä ole kuin yhdet. Erilaiset master-tastingit lienevät parasta antia mitä Islay tarjoaa Feis Ilen aikaan. Näissä kuuleman mukaan maistellaan tislaamon johdon kanssa harvinaisuuksia ja/tai erikoisia tynnyreitä - yleisesti kumminkin viskejä joista sinulla, kuka hyvänsä oletkin, on mahdollisuus vain uneksia.

Kun viski muuttui alkoholista taiteeksi

2008-05-28T19:43:00.011+03:00

Valitettavasti olen laiminlyönyt blogiani ja uudet jutut eivät ole oikein päivittyneet toivomallani tavalla. Tarvitsisin selkeästi haamukirjoittajan tekemään muistiinpanoistani merkintöjä tänne.. vapaaehtoisia?

Never fear. Kyllä tämä tästä, opettelen kirjoittamaan vaikka vähemmän ja antamaan kuvien puhua puolestani. Paremmin ne muistavat.

Asiaan. Keskiviikkona meillä oli ohjelmassa kierros ensiksi Bowmoren tislaamolla ja myöhemmin iltapäivästä nimihirviö Bruichladdichilla ("brook-laddie"). Bowmore oli tosiaan lähin paikka majapaikkaamme nähden ja reittikin oli tullu jo tutuksi - kivikkoinen kinttupolku lammasaitausten ja maatilojen läpi veikin meidät High Roadille josta jatkoimme Bowmoreen ja tislaamokierrokselle. Tislaamo oli kovin samankaltainen kuin muutkin näkemämme (yllättävää), mutta paikan tarjoilu oli mielenkiintoisin kaikista vierailukohteistamme.

Ainoana paikkana Bowmorella tarjottiin pannusta otettua väkiviinaa, joka ei koskaan päätynyt tynnyriin ikääntymään. Pakko myöntää, että siinä kyllä heräsi hyvin kun en aivan saanut selvää kuinka jäykästä kirkkaasta olikaan kyse, ennen kuin maistoin myrkkyä pohjanmaalaisittain sellasen puolikkaan shotin verran. Vahvuus taisi olla sellaista 70% luokkaa. Mieleen tuli jälkikäteen yläasteella kemian tunnit, joilla puhuttiin, että mitään ei tulisi maistaa ensiksi haistamatta jne.. Pelkäksi viinan juonniksi kierros ei kuitenkaan mennyt, vaan lopuksi tutustuimme vielä Bowmoren varastoon, jossa meitä varten oli avattu 13 vuotta ikääntynyt viskitynnyri. Fiilis oli aika hieno kun maisteltiin siellä kellarissa jotain, mikä ei koskaan päätyisi pulloon. Jotain ainutkertaista. Maistuikin vielä hyvälle!

Kierros päättyi vielä Bowmoren maisemabaariin josta oli miellyttävä ihailla aamuista merta ja nauttia Bowmoren 12 vuotiasta. Kesken kaiken kuulimme kuinka vieressämme istunut herrasmies oli varannut juuri alkavalle erikoiskierrokselle liput itselleen ja vaimolleen, mutta että he eivät jaksaisikaan mennä kierrokselle. Aina valmiina partiopoikina lähdimme kierrokselle, jossa tislaamomestari selitti meille hyvinkin tarkasti idättämisprosessin (malting) hienouksia ja vaikutusta makuun. Meidät pistettiin vielä lopuksi työhön, saimme kääntää jyviä perinteisin menetelmin lapiolla. Itse olin hommassa niin etevä, että sain kehuja varastomestarilta, joka siinä samalla ehdotti josko tulisin kesätöihin heille. Keskustelimme hieman pidemmälle asiasta, ja selvisi, että tämä heitto ei ollu aivan tuulesta temmattu vaan, että heillä olisi paikkoja täytettävänä ja työn saaminen ei olisi niin vaikeata kuin voisi äkkipäätään kuvitella. Asia on korvan takana ajatellen kesää 2009. Mikäs sen hienompaa CV:ssä, vaikka homma ei välttämättä omaa alaa olekkaan. Tämän jälkeen palasimme vielä baarin puolelle, jossa maistelimme Bowmoren 18 vuotiasta yksilöä.

Varsin alkoholipitoisen aamupäivän jälkeen suuntasimme ratsumme Loch Indaalin toiselle puolen Bruichladdichin tislaamolle, jossa seuraava tutustuminen odottaisi. Matka taittui varsin harmaassa ja sateisissa olosuhteissa, ja tuntui varsin pitkältä. Kai sitä olisi mieluummin vaan jäänyt lämpimään lämmittämään kehoa ja kurkkua Bowmoreen. Bruichladdichilla tapasimme toisen kahdesta tapaamastamme suomalaisseurueesta, huhujen mukaan seurueita olisi ollut vielä yksi, mutta meidän osaltamme tämä väite jäi todistamatta. Kierros itsessään oli varsin lyhyt eikä tarjonnut juuri mitään uutta. Lähes perinteinen kierroksen jälkeinen maistelu sen sijaan tuotti uusia tuttavuuksia, Bruichladdich Waves ja 3D3 (hyvin mieluisa, todella savuinen).

Takaisintulomatkalla jouduimme todistamaan, että viski ei enään noussut päähän (eihän se ihan tavallista alkoholia toki olekkaan), olimme nautiskelleet 5-6 annosta eikä se ainakaan pyöräilyyn juuri tuntunut vaikuttavan. Pysähdyimme Bridgendin hotellissa syömässä vähän törsäilevän illallismenun (n. 30e), joka toimi ainakin omalla kohdallani kuin junan vessa. Odotellessamme illallisen alku kävimme vielä Islay Ale Breweryllä maistelemassa vähän olutta ja ihmettelemässä käsityöläisten aikaansaannoksia. Harmi, että olimme paikalla varsin myöhään ja paikalla korjailtiin jo kaikkea esillä ollutta sateelta piiloon.

Illaksi päätimme vielä lähteä ceilidh-jortsuille, jotka olivat tällä kertaa naapurissamme Bowmoressa. Asukkaiden vieraanvaraisuus ja ystävällisyys tuli jälleen esiin, kun kävimme kysymässä emännältämme puhelinta lainaan, sillä kummallakaan meistä ei ollut kuuluvuutta Mulindryssa. Olisimme soittaneet taksin hakemaan meidät, sillä polkeminen ei enään maistunut ja matka olisi sopivan lyhyt, että hinta ei karkaisi aivan käsistä. Emme saaneet puhelinta, Joanin aviomies Bill tulikin kohta kysymään, josko sopisi, että hän ajaisi meidät kylälle. Mikäs siinä!

Tanssit olivat vähän kuin yläasteen disco, jossa keski-ikä oli n. 150. Paikka kuhisi kaltaisiamme turisteja, paikalliset hieman hummailivat, mutta suurimmalla osalla porukasta ei ollut mitään käsitystä miten ne liikeet heidän tansseissa menivät. Emme olleet myöskään tarpeeksi humalassa, että olisimme menneet kysymään nuorilta neideiltä opetusta (joka olisi kyllä varmasti onnistunut, minultakin!). Lähdimme varsin aikaisin, sillä meno oli aika perseestä ja huomenna olisi taas pitkä päivä. Lähinnä juttelimme suomalaisveijareiden kanssa ja fiilistelimme miten mukavat festivaalit yleisesti olivat.

Feis Ile - Islay Festival of Malt and Music

2008-05-27T21:09:00.000+03:00

Tiistai käynnistyikin hyvissä ajoin jo ennen kahdeksaa erittäin hyvin nukutun yön jälkeen, takana oli maanantaina ajettu vähän yli 35km pyörän selässä ja pari yötä Mikon lattialla niin ei liene yllätys, että uni tuli todella helposti sekä tarpeeseen. Aamulla Joan olikin taikonut meille sitä, mitä teurastajan vaimolta voikin odottaa. Parhaat pekonit ikinä!

Tälle päivälle meillä olikin varattu heti aamusta touri Laphroaigilla saaren eteläpäässä, joten ei muuta kun kiireen vilkkaa liikenteeseen! Ehdimme vallan mainiosti ottaa vähän fotoja viihdyttävässä Port Ellenissä ennen saapumista ehkä odotetuimmalle toureista. Sää oli mitä mainiointa auringon porotusta ja vahvasti punakan ja pönäkän sedän vetämä tislaamokierros asiallinen sekä opettavainen. Kierroksen jälkeen sitten päästiinkin maistelemaan ja täällä ei kyllä säästelty sitten yhtään, maisteltavana oli Laphroaigin 12yo, 15yo, Quarter Cask sekä festivaalipullotus Cairdeas. Kiltteinä poikina maistoimme vain kaikkia kaadot, sillä vielä emme olleet ymmärtäneet, että viskistä ei humallu ja pyörällä voi ajaa hyvin vielä kymmenen annoksenkin jälkeen. Tislaamon em. tuotteet olivat kyllä täysin vapaasti juopoteltavissa ja lisää sai kun lasi tyhjeni. Meno olikin sitten joillain jo sen mukaista. Tunnelma oli erittäin lämmin ja hyväntuulinen, sekä tapasimme kaksi neljästä näkemästämme suomalaisesta paikalle eksyneestä.
Laphroaigin tislaamo sijaitsee kauniilla paikalla pienessä poukamassa meren äärellä, ja rannalla ollu pienenä nyppylänä kohonnut aallonmurtaja houkutteli meidän kuvaamaan ehkä maailman hienoimpia kuvia. Romantiikka katosi erittäin nopeasti kun tajusimme kahlanneemme vyötärönkorkuisessa heinikossa, meren rannalla ja Mikolla oli jalassaan vain shortsit. Niin, punkkeja.. onkohan niitä täällä? Harvensimme Mikon sääristä 15 punkkia jotka juoksivat valtoimenaan meitä karkuun - onneksi yksikään ei purrut kiinni. Itseltäni oli onneksi pitkät housut ja punkkeja löytyi vain kaksi, ja illalla sitten toki yksi joka olikin purrut kiinni. Kuvat onneksi olivat onneksi onnistuneita!

Punk-episodi meinasi myöhästyttää meidät treffeiltä Lagavulinin tislaamolta muutaman kilometrin päästä. Mankeloimme itsemme vauhdilla tänne ja saavuimme juurikin paikalle ennen kierroksen alkua. Pistin elämän samalla risaiseksi ja nappasin reppuuni pullon Lagavulinin festivaalipullotusta, 15 vuotta sherry-tynnyrissä vanhennutta viskiä oli pullotettu vain 580 pulloa ja niitä oli ostamani pullon jälkeen jäljellä enään 3 kappaletta. Aikamoinen harvinaisuus siis.

Kierroksen veti kaunis paikallinen tyttönen, ja kierros oli hyvin samankaltainen kuin Laphroaigilla. Toistaiseksi kyllä tislausprosessi ja tehdastilat jaksoivat kiinnostaa. Lopulta tutun kaavan mukaan baari oli avoinna ja maisteltavana oli Lagavulin 16yo, Double Matured Distillers Edition (erittäin hyvä!) ja jonkun ikäinen cask strength pullotus. Lounge jossa rauhotuimme ja maistelimme oli erittäin lämmin ja paikasta jäi hyvä fiilis lähtiessä. Jouduimme jättämään ajan puutteen vuoksi Ardbegin lähellä olleen tislaamon väliin, mutta onneksi sentään kuulimme, että heidän kierroksena ja tilaisuutensa on aina ollut festivaalien parasta antia!

Pysähdyimme vielä katsomassa Mikon (ja Heikin) tiluksia, jotka hän on vuokrannut Laphroaigille hauskan kampanjan osana. Hieman oli naama mutrulla, kun tajusimme miten tämä neliöjalan kokoinen alue tulee etsiä. Ei ollut meinaan aivan eksaktia tiedettä! Noh, sinne löimme tanaan Suomen liput ja päivittelmille Ruotsin lippujen määrää. Emme olleet ruotsalaisongelman kanssa edes yksin, sillä kun imailimme tuopposet Port Ellenissä, paikalliset marisivat kuinka joka toinen turisti on ruotsalainen.

Takastulomatka hieman kiertävää Low Roadia oli todella pitkä ja erittäin monen kirosanan kuorruttama, varsinkin kun onnistuimme kääntymään väärästä risteyksestä ja löysimme itsemme suolta. Asiaa paransi vielä iltapäivän aikana alkanut sade, joka oli kastellut traktoritien ja muutaman virhearvion jälkeen meidän kengät sekä jalat. Onneksi sentään mikään vitutus pienistä ongelmistamme ei voinut tehdä mitään sille virneelle joka levisi naamalle kun pyöräilimme lampaiden kanssa samaa tiedä ja nuo karvakasat säntäilivät meitä karkuun miten sattui. Saarella kuollee varmaan tajuton määrä lambeja auto-onnettomuuksissa sillä se, että karjaa oli tiellä ei tuntunut autojen vauhtiin vaikuttaa mitenkään. Noh, kiersimme sitten vielä Bowmoren kautta, sillä emme uskaltaneet enään poiketa tieltä peläten samanlaista farssia kuin edellinen.

Päivä oli pyöräilyllisesti selkeästi rankin ja hieman meinasi usko loppua siinä matkan varrella. Olimme liikenteessä 9.00 - 22.30, joista satulassa ratsastimme sellaisen 6 tuntia. Matkaa taittui puhelinjohdolla kartalta mitattuna 52km. Lienee turha sanoa, että uni maistui? Mahtava päivä, ja tuntui hyvältä, että Mikoltakin löytyi huumoria vielä suolle koukkaamisen jälkeen - olin oikeassa seurassa. Monella olisi voinut hitsata pahasti kiinni tuo paskassa rämpiminen ja pyörän kantaminen. Majoitusta edelleen kritisoiden, olisi ollut erittäin hyvä fiilis jäädä nauttimaan muutama virkistävä lageri Bowmoreen ja siitä painua pehkuihin, mutta se ei nyt vain onnistuisi.

Islay, saari jolla ihmisen on hyvä olla

2008-05-26T20:59:00.002+03:00

Maanantaina 26.5. lähdimme siis aamulla reippahin mielin Glasgowsta kohti Kennacraigin kylään, kylään joka lopulta kaikessa kauneudessaan olikin vain laituri ja lipunmyyntikoju lautalle. Kolmituntinen bussimatka vain todisti itselleni lisää kuinka mahtavia ihmisiä Skotlannista löytyy - bussikuskit heistä hienoimpia. Kuskit jaksoivat jeesata pihalla olevia matkaajia, neuvoa heitä ja jättää heidät juuri oikeisiin paikkoihin - oli paikalla sitten pysäkkiä tai ei. Tuli jopa nähtyä kuskin ottavan toista bussia odotelleen kyytiin ja heittävän perille, sillä sattui olevan menossa samaan suuntaan. Muutenkin sympaattisen pieni Kennacraig nostatti mielialaa kun lautta otti suunnakseen Port Askaigin saarella, jossa mielikuvissani kiire, melu ja ihmispaljous loistaa poissaolollaan. En voinut muuta kun nauraa onnellisena, kun näin minkä kokoinen Port Askaig olikaan. Laituri, hotelli, kourallinen taloja, linna kukkulalla - yksi tie ja sekin vain lautan ja saaren muita osia yhdistämässä.

Port Askaigista meidän tuli saada kaksipyöräiset allemme ja hieman oudoksutti saamamme ohjeet tästä proseduurista. "Nähdään kun lautta saapuu, minulla on silmälasit." Oletimme myös tyypillä olevan kaksi pyörää. Viitisen minuuttia katseltuamme ihmisten irtautumista lautan läheisyydestä ja skannattuamme väenpaljoutta haukkoina silmälaseja ja kahta pyörää etsien eräs kaveri tuleekin kysymään olenko Mikko. Irra löysi meidät heti ja hyppäsimme hänen ökymaasturinsa kyytiin. Matka vei hänen veljensä farmille (Persabus farm), johon oli matkaa minuutti tai kaksi. Epäuskoisena katsoin kahta vanhaa ritsaa, jotka Irra kaivoi aitan perukoilta ja mietin mitäköhän tästäkin tulee noilla laitteilla. Saatiin sentään alennusta yli puolet puhutusta ja naureskelimme siinä, että soittakaa hänelle jos nuo ruoskat hajoavat niin hän tuo uuden.

Seikkalun oli aika alkaa. Irra sattui tuntemaan vuokraemäntämme, jonka nimen ja asuinpaikan tiesimme vain hatarasti ja osasi neuvoakin suunnaksi Bridgendin ja sieltä sitten suunnaksi Mulindry. Ainoa vaan, että eipä ollut havaintoa missä pirussa tuo Mulindry olisi Bridgendiin nähden. Eipä tullut mieli karttaakaan katsoa. Suunnistimme kädelleen ja piti kerätä rohkeutta ja kysyä apua. Tämäkin vanha herrasmies tunsi Mrs. MacFarlanin, teurastajan vaimon, ja soitti hänelle ja pyysi vielä varmistuksen asiasta. Tämän jälkeen Alvar Aaltoa fanittava arkkitehti sitten piirsikin rautalangasta kartalle mihin olisimme menossa. Uskomatonta. Kaikki tuntevat kaikki ja ovat auttavaisia kuin mitkä. Tätä ihmisten hehkutusta on vaikea pitää kurissa, sillä he todella tekivät vaikutuksen.

Lähellä Bridgendiä kuvaus oli kyllä aika markkinamiehen puhetta, ja tuntui kyllä vähän huijatulta kun sotkimme pitkään ja hartaasti syvemmälle ja syvemmälle sisämaahan Bridgendistä majoitustamme etsien. Löydettyämme perille ja hieman jutusteltuamme emännän kanssa sydämeni sulikin nopeasti ja hyväksyin kohtalomme. Lopulta sijainti olikin loistava ja paljon parempi, kuin mitä Bridgend olisikaan ollut.

Kaikessa tohinassa syöminen oli unohtunut, ja lähdimme vielä etsimään evästä suhteellisen läheltä Bowmoresta. Matkalla näkemämme oikopolku toimi ja muutaman lammaslaitumen aidan yli ninjailtuamme olimmekin lähes perillä. Bowmore oli selkeästi suurin Islayn kylistä - eri teitä oli lähes kymmenkunta. Paikka oli erittäin kaunis ja juuri sitä mitä olin toivonutkin alueelta. Mystistä fish'n'chips-mestaa Nippy Chippy ei löytynyt, mutta söimme todella hyvät ja erittäin kermaiset merenelävistä tehdyt annokset Lochside Innissä, joka oli vähän hienommasta päästä. Sympaattista oli, että varjojen pidentyessä herttainen mamma, joka huseerasi tarjoilijan virassa, kävi aina pyyhkimässä seinän liitutaululta menusta ruokalajeja pois sitä mukaa kun raaka-aineet loppuivat. Nautimme vielä ennen kotimatkaa viskit sekä tutustuimme muutamaan viskifanaattiseen ruotsalaisheppuun, jotka tapasimme saarella vielä jokaisena tulevana päivänä - ja kuka sanoi, että kyseessä olisi pieni saari ja pienet piirit?

Onneksi kirjoitin paikanpäällä hyvät muistiinpanot, jotta nämä tekstit syntyvät edelleen, vaikka muutama päivä onkin reissusta jo kulunut. More to come.

Haggista, linnoja ja viskiä - ensipuraisuni Skotlannista

2008-05-25T22:48:00.004+03:00

Onnistuipahan löytymään aikaa ja mahdollisuus kirjoitella täältä Mikon kämpiltä ennen huomisaamun lähtöä Islaylle ['ailah']. Nyt siis kaksi päivää ollaan oltu liikkeellä aamuhämärästä illankoittoon. Jos nyt jotain lyhyesti sanoo niin aivan mahtavaa meininkiä, mahtavia ihmisiä ja puitteet kaikkialla mykistävän hienot.

Tosiaankin perjantai-iltana laskeuduin noin klo. 23 Edingburghiin ja heti keskustaan päästyäni tuli tuttu ja tervetullut olo kun edessäni matkaa teki nuori tyttö tuhannen päissään jokaisesta seinästä tukea hakien. Eipä tosiaan kaukaa ole haettu jutut, että paikallisilla olisi jotain yhteistä meidän suomalaisten kanssa.

Lauantaina sitten heikosti nukutun yön jälkeen aamulla alkoikin kamera räpsymään. Mikkoa odotellesani Glasgowsta ehdin räpsiä Wavereley stationin ympäristöstä jo viitisenkymmentä toinen toistaan mageampaa fotoa. Kun Mikko ehti paikalle niin suunnistettiinkin sitten vanhaan kaupunkiin ja sen kruunuun, Edinburghin linnaan, jossa pällisteltiin kaikenlaista muutama tunti. Paikka oli kuin pieni keskiaikainen kaupunki ja linnamaisuus hieman katosi muurien sisäpuolella, mutta se ei paljoa haitannut.
Royal Milellä takaisin tallustaessamme päädyin sitten syömään sitä saatanan haggista, jota olin luvannut itselleni olla maistamatta. Yllättäen kumminkin tämä lampaan "rojuista" (sydän, keuhkot, maksa) tehty muhennos olikin ihan hyvää mättöä, joka tarjottiin perunamuusin ja lanttulaatikon kera. Rojut huuhtoutuivat alas ihan pätevällä tummahkolla alella ja jälkkäriksi nautittu Linkwood 15yo kruunasi tämän normin skottilounaan. Hulluja tasting-notei ei ole, mutta ihan pätevää kiljuahan tuo oli, hakkasin Mikon ottaman Tomatin 12yo:n. Sillä olimme aivan liian pirteitä, kiipesimme vielä Arthur's Seatin "vuorelle" katselemaan näkymiä yli Edinburghin kattojen. Todella vaikuttava vessa tuo Edinburgh, ehkä kaunein näkemäni kaupunki.

Edinburghin linnasta innoittuneena, ja sieltä imetyt mainokset mielessämme päätimme sitten tänään sunnuntaina lähteä katsomaan muitakin vanhoja kivitaloja. Kävimme upeassa Stirlingin linnassa, joka on toiminut varsin monen sodan näyttämönä siinä kätevästi highlandin ja lowlandin välissä. Kuuluisimpana kahinana alueella lienee käyty kun William Wallace joukkoineen veti pataan Englannin joukkoja ja tämän takia Stirlingistä löytyy myös aika muhkean näköinen William Wallacen (aka Mel Gibson) muistomerkki.
Stirlingistä jatkoimme vielä Dounen kylään ihailemaan Dounen linnaa, joka lienee monelle tuttu Monty Python and the Holy Grail -pätkästä. Mikko varsinkin oli kuin teinit laivan tax-freessä ja kamera huusi hoosiannaa. Mahtava paikka, ja kyllä hymyilytti katsella seinää, jota ranskalaiset miekoillaan hakkasivat aikanaan em. leffassa. Harmi vain, että leffan viimenäkemästä on niin paljon aikaa, että Mikko sai selittää lähes kaikki paikat ja kohtaukset, jotka missäkin oli tehty.
Kaikki linnat olivat hyvinkin erilaisia kooltaan ja jokaisessa niistä oli aivan erilainen fiilis sekä tunnelma. Omalla tavallaan kaikki olivat parhaita, voisin muuttaa mihin tahansa.

Illalla hieman kävelimme ympäri Glasgowia ja yliopiston aluetta. Kyllä siinä Helsingin yliopisto kalpeni aivan raa'aksi banaaniksi tuon rinnalla, siis huh! Vaikea kuvailla, mutta enpä ole hienompaa yliopistorakennusta nähnyt - parasta siinä oli, että vanha kaunis rakennus tosiaan on edelleen käytössä.

Huomenna aamulla suuntana onkin sitten Kennacraig, josta saamme munamankelit lainaan ja otamme lautan allemme suuntana Port Askaig. Aika villiä, onneksi saarelle, jota vaikean ääntämisen takia kutsumme Saareksi, on luvattu varsin kivaa ilmaa, vaikkakin loppuviikko näyttääkin jo perinteisemmältä sateelta. Tuultakin riittää, ja kaikkihan tiedämme, että pyöräillessä tuuli on aina vastaan, joten voi olla aika todella rankkaa sotkea menemään. Täällä sisämaassakin tuulee aivan törkeästi kokoajan, jokaisella kukkulalla kyllä menee jakaus aina uusiksi.

Muuta kun lisää olutta naamariin, cheers!

Kun kaikki voitava on tehty

2008-05-23T01:03:00.002+03:00

Nyt se on sitten siinä, reppu on sullottu täyteen sekalaista rojua, jonka varassa tulisi sitten viikko selvitä. Tapani mukaan en turhan myöhään jättänyt asioita, pyykit tulivat koneesta jo hieman puolenyön jälkeen. Sain kun sainkin hommattua uuden uutukaisen makuupussin, sekä epämääräisen virityksen, jolla saan hirtettyä öky-gps-puhelimeni pyörän tankoon. Niksi-Pirkkakin olisi ylpeä tuotoksesta, joka syntyy kännykän vyöpidikkeestä ja rautalangasta. Säämiskällä varustetut kalsarit jäi kauppaan, mutta kai tässä selvitään..

Ohjelma näyttää seuraavanlaiselta:
Pe: yöllä majoittuminen Edinburghiin
La: Edinburghissa palloilua
Su: Glasgowssa palloilua
Ma: Islaylle saapuminen ja majoittuminen Bridgendiin, illalla ceilidh-sessarit
Ti: Laphroaig ja Lagavulin
Ke: Bruichladdich ja Bowmore (jossa illalla isommat kekkerit)
To: Bunnahabhan ja Caol Ila ja köröttely Glasgowiin
Pe: Köröttely Edinburgiin ja suhauttelu Suomeen
La: Broidin ylppärit (oisit voinu valmistuu ens vuonna ni ei tarttis tulla himaa tän takia!)

Hyvä kartta katsoa mestaa, jossa sähläämme löytyy osoitteeta: http://www.islayinfo.com/islay_visitors_map.html

Pyrin tosiaan reissusta päivittelemään, mutta mitään havaintoa ei ole onnistuuko.

Cheers!

Pientä paniikkia ilmassa

2008-05-20T10:28:00.002+03:00

Kuten ennen jokaista hyvää reissua, ilmassa on pientä jännitystä ehtiikö kaiken tekemään. Skotlantiin olen suunnitellut hommattavan pienen määrän erilaisia vipstaakeja, sillä kuten joku viisas mies joskus sanoi: "Varusteita ei koskaan ole liikaa." Ongelma ei ole se, että asioita pitäisi ostaa vaan se, että ne pitäisi ostaa. Lähtöpäivään on 3 päivää aikaa ja olen sopinut jokaiselle illalle jotain ohjelmaa. Asiaa ei myöskään auta 2 omaa aikaa syövää koodausprojektia, jotka ovat hirveen paljon mielenkiintoisempia kuin kaupoissa pyöriminen.

Tarkoitus olisi poistaa jonkunlaiset pyöräilyyn soveltuvat pöksyt, jottei perse hajoaisi aivan täysin, niitä kun saa nykyään muutakin mallia kuin sitä kiihottavaa ihonmyötäistä (tai vielä surullisemmassa tapauksessa löysää) trikoota. Näistä voisi olla hyötyä kun elokuussa lähdetään Irlantiin tsygäilemään hieman pidemmäksi aikaa. Tuon reissun lennot sain sentään varatuksi jo, päivät taisivat olla 11.8.08 - 25.8.08.

Myöskin pitäisi kehittää jonkinlainen pidike pyörän tangolle, johon voisin asettaa puhelimeni. Siinä kun sattuu olemaan gps-paikannin, niin ajattelin nauhoittaa ajetut reitit ja taitaa sillä Sports Tracker -ohjelmalla saada hieman hifistelytietoakin matkasta, ja viimeistään kotiinpalattuani sitten laittaa nämä kartat tänne nähtäville. Asiaa ei auta, että tämän systeemin pitäisi olla vesitiivis (vastaus lienee MiniGrip). Toinen akkukin pitäisi hommata puhelimeen jos tuo nauhottelu vie liikaa akkua.

Sekondäärisiä asioita olisivat jonkunlaista fiksua ulkoiluvaatetta mitä laittaa päälle pyöräillessä sillä sää voi olla päivänä aikana ihan mitä vain. Myöskin kypärä olisi kiva. Näitä tuskin ehdin miettiäkään ja mukaan lähtee sekalainen seurakunta ryysyjä kaapista ja paljon uskoa ja toivoa hyvien säiden puolesta.

Saas nähdä miten ehditään. Keskittynen tässä nyt kirjoittelemaan tuosta Skotlannin reissusta ja palannen Irlannin ja muiden reissujen juttuihin sitten kun päästään takaisin kotiin.

Ilmassa on suuren seikkailun tuntua

2008-05-14T23:15:00.006+03:00

Nyt kun blogi tuli avattua niin tuli vihdoin ja viimein keskityttyä hieman tuohon Skotlannin reissuun (kun sitä varten tämän avasinkin), jonka lennot tuli varattua jo ties kuinka kauan sitten. Suunnitelmat ovat selkiytyneet, tavallaan. Tai vaihtoehtoisesti riskit on paremmin kartoitettu.

Majoitus Islaylla kuulostaa ehkäpä mielenkiintoisimmalta, sillä yövymme Bridgendissä jonkun yksityisen veijarin kämpässä - eli kyseessä ei siis ole mikään normaali b&b. Mikko oli saanut Port Ellenin hotellin respan työntekijältä vinkin soittaa tälle sankarille, joka lupasi vuokrata meille jonkunlaisen katon päämme päälle hieman suolaiseen £28,50/yö/perse hintaan. Pistää hieman miettimään, että kannattaisiko ottaa teltta mukaan, mutta näillä mennään.
Edinburghista googlasin nopeasti jonkun hostellin, enkä jaksanut arpoa kun ensimmäinen vaikutti hyvältä. Etäisyys bussiasemalta (jonne yhteys lentokentältä tulee) on suotuisa parisataametrinen on varsin ihanteellinen, eikä mieltä painanut ollenkaan 16 euron hinta saati Lonely Planetin suositukset. Paikka siis Brodie's Hostel.

Islaylla on siis juurikin sinä aikana kun paikalla olemme niin viskifestivaalit, tarkemmalta nimeltään Feis Ile (Islay Festival of Malt and Music). Ohjelma tuntuu olevan pääosin tislaamojen avoimia ovia (enemmän kierroksia) sekä eri puolilla järjestettäviä urheilu- sekä kansantanhutapahtumia (ceilidhejä, jotka vaikuttavat kuvaukseltaan lavatanssien brittiversiota).

Oma ohjelmamme on hieman auki (tai itseasiassa pitkitän siitä kirjoittamista, jotta saan jutun aihetta ensi kerralekin), mutta kirjoittelen siitä tässä mahdollisesti vielä kunhan se selkiää. Muita reissujakin on ehtinyt jo suunnitella, Irlanti valloitettaneen elokuussa fillarilla ja Porvarimatkojen kesäreissu aivan heti Skotlannista paluun jälkeen vaikuttaa aivan hävyttömän hienolta tavalta viettää viikonloppu!

Avajaiset

2008-05-12T11:18:00.002+03:00

Vihdoin ja viimein sainkin aloitettua tämänkin. Pitkään olin jo ajatellut aloittaa jonkunlaiset blogin, jonne kirjoitella reissukuulumisia, että pysyisi itselläkin jotenkin mielessä sitten jälkeenpäin tietyt asiat. Nyt sitten kipeänä ei paljon muuta tekemistä olekaan niin tämäkin projekti lähti käyntiin. Nähtäväksi jää tuleeko sitä mitään kirjoitettua, mutta toiveet on korkealla.

Ensimmäinen tulikoe lieneekin sitten parin viikon päästä Skotlannissa, vähän mietityttää miten sitä jaksaa mitään kirjoitella, mutta ainakin sitten jälkikäteen. Tarkoitus on siis lähteä 23. päivä Edinburghiin, viettää siellä hetki ja sitten Glasgown kautta länsirannikolle ja pyörän selästä tutustumaan Islayn alueeseen ja ennen kaikkea Islayn viskeihin.

Näin ne suunnitelmat muuttuvat, olin vielä tätä kirjoitusta aloittaessani siinä uskossa, että kierrämme paikasta toiseen ja majoitumme ympäri saarta, mutta reissumme osuu juuri viskifestivaalien aikaan - kaikki halvat majoituslaitokset on ollut varattu täyteen jo vuosi sitten. Ei hyvä. Agenttini (ja matkakumppanini) Skotlannissa onneksi pisti Nokialaisensa töihin ja onnistui diilaamaan meille kohtuuhintaisen majoituksen Bridgendissä keskellä saarta, josta teemme sitten täsmäiskuja festivaalialueille ja saaren tislaamoille (joita on paljon).

Tarkoitus on tilanteen mukaan visiteerata Port Askaigin (Bunnahabhan ja Caol Ila), Port Ellenin (Laphroaig, Lagavulin ja Ardbeg) ja Bowmoren tislaamoilla sekä tietysti hyväksykäyttää festivaaliohjelmaa josta meillä ei ole mitään havaintoa, mutta jokainen varmaan voi käyttää mielikuvitustaan miettiessään minkälaista se tulee olemaan.